*

Jani Kajanoja

Psykiatrisen diagnostiikan haasteet ja uudet tuulet

  • Psykiatrisen diagnostiikan haasteet ja uudet tuulet
  • Psykiatrisen diagnostiikan haasteet ja uudet tuulet
  • Psykiatrisen diagnostiikan haasteet ja uudet tuulet

Lääketieteessä on klassinen vitsi, jonka mukaan sisätautilääkärit tietävät kaiken, mutta eivät tee mitään; kirurgit taas eivät tiedä mitään, mutta tekevät paljon. Psykiatrit… eivät tiedä mitään eivätkä tee mitään. Viimeiseen alaan erikoistumaan pyrkivänä en ota sanonnasta itseeni, sillä se kuvaa oivallisesti mielenterveysongelmien sekä -hoidon monimutkaisuutta ja haasteellisuutta.

Kuvitellaan, että tulet lääkäriin, koska sinulla on muutaman päivän ajan ollut pahenevaa yskää, rintakipua ja hengenahdistusta. Kyseessä on yleinen oirekuva, jonka voi aiheuttaa harmiton tai vakava infektio, sydänongelmat, veritulppa, tai moni muu sairaus. Pystymme tehokkaasti erottamaan taudinaiheuttajan vain muiden löydösten, sekä tarvittaessa verikokeiden ja/tai kuvantamisen avulla. Tässä tapauksessa emme siis voi suunnitella hoitoa pelkkien oireiden perusteella, koska ne eivät kerro mitään niiden syystä. Kyselemme kuitenkin oireista, koska ne ohjaavat meitä oikeaan suuntaan. Oireiden aiheuttajana on yleensä yksi (tai useampi) selkeästi määritelty sairaus, jonka mekanismeja useimmiten ymmärrämme ainakin jossain määrin. Tavoitteenamme on siis vain löytää tauti, ja hoitaa se asianmukaisesti. (Kuva 1)

 

Psykiatriassa tilanne on kuitenkin ongelmallisempi. Molemmat psykiatriset diagnoosijärjestelmämme (DSM-5 ja ICD-10) sisältävät vain oirekuvauksia, koska meillä ei ole muuta käytettävissä. Valitettava tosiasia on, että lääketiede ei ole löytänyt yhtään objektiivista testiä psykiatristen sairauksien diagnosointiin. Olemme siis täysin oireiden varassa, ja diagnoosimme asetetaan niiden perusteella. Tämä lähestymistapa sisältää kuitenkin monta ongelmaa:

Esimerkiksi masennuksen diagnoosi (DSM-5:n mukaan) voidaan asettaa, jos potilas täyttää vähintään viisi yhdeksästä masennusoireyhtymän oireesta. Tämä johtaa siihen, että kahden ihmisen masennus voi sisältää täysin erilaisen, jopa lähes päinvastaisen oirekuvan (Esim. unettomuus vs. liikaunisuus, ruokahaluttomuus ja laihtuminen vs. ylensyönti ja lihominen). [1]

Mielenterveysongelmilla on myös taipumus esiintyä yhdessä: Päihdeongelmasta kärsivällä on hyvin todennäköisesti myös masennus, ja masentuneella myös ainakin jonkinasteinen ahdistuneisuus, jne. Lisäksi tiedämme, että samat tekijät kuten tietyt geenit, varhaislapsuuden psyykkiset traumat, tai stressaava elämäntilanne, altistavat usealle eri sairaudelle. Toisin sanoen rajat psykiatristen sairauksien välillä vaikuttavat hyvin epäselviltä, jopa keinotekoisilta. [2, 3, 4]

Muun muassa ylläolevista syistä diagnostiset mallimme ovat viime vuosina saaneet osakseen kovaa kritiikkiä arvovaltaisilta tahoilta. Yhdysvaltain kansallinen mielenterveysinstituutti NIMH ilmoitti muutama vuosi sitten, ettei se enää tue DSM-5:n luokitteluun pohjautuvaa tutkimusta. Instituutin tavoitteena on kehittää rinnakkainen luokittelujärjestelmä, joka perustuu vahvemmin biologisiin ja neurobiologisiin prosesseihin. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että sen sijaan, että yrittäisimme kehittää lääkkeitä ”masennukselle” yksittäisenä sairautena, keskittyisimme tarkempiin syytekijöihin ja prosesseihin oirekuvan taustalla. Ajatus on kaunis ja mielestäni askel parempaan suuntaan. Ongelmana on, ettei meillä toistaiseksi ole lähellekään tarpeeksi tietoa psykiatristen sairauksien mekanismeista tällaisen järjestelmän kehittämiseksi. [5]

Palataan alun esimerkkiin: Ruumiillisten sairauksien tapauksessa voimme yleensä olettaa, että oireiden aiheuttajana on tietty tunnettu sairaus. Ongelmista huolimatta psykiatria yrittää seurata samaa logiikkaa muun lääketieteen kanssa ja olettaa, että samankaltaisen oirekuvan aiheuttajana täytyy olla yksi, selkeästi määriteltävä sairaus (kuten masennus), joka meidän pitää diagnosoida ja hoitaa. (Kuva 2)

 

Mutta entä jos mielenterveysongelmien tapauksessa tällaisia yhtenäisiä ”sairauksia” ei yksinkertaisesti ole?

 

Törmäsin hiljattain kahden hollantilaisen psykologian tutkijan kehittämään, hyvin mielenkiintoiseen teoriaan mielenterveysongelmien rakenteesta (Network approach, vapaasti suomennettuna verkostomalli), joka mielestäni ratkaisee monta yllämainittua ongelmaa. [6]

Annan yksinkertaisen esimerkin: Parisuhteesi on juuri päättynyt ja kärsit unettomuudesta. Kuluu muutama päivä, niin unettomuus on johtanut keskittymisongelmiin ja uupumukseen. Kuluu muutama viikko, niin edeltävät oireet johtavat masentuneeseen mielialaan, nautinnon häviämiseen, ehkä häpeän tunteisiin, ruokahaluttomuuteen ja laihtumiseen. Tässä tapauksessa yksi masennuksen oire on ajan kuluessa johtanut suoraan kuuteen lisäoireeseen. Teoria siis kuvailee mielenterveysongelmat dynaamisena ja vuorovaikuttavana verkostona, jossa oireet ovat kausaalisesti yhteydessä toisiinsa. Oireiden vyyhti voi myös muodostaa noidankehän, joka ajan kuluessa vahvistaa itseään ja syvenee. (Kuva 3)

 

Ajatus verkostomallin taustalla on siis yksinkertainen. Se ei luonnollisesti ole mikään kokonaisvaltainen, kaiken selittävä teoria, koska psykiatriset oireet eivät synny itsestään. Se ei myöskään selitä miksi jotkut ovat alttiimpia sairauksille kuin toiset. Näkisin, että teorialla on kuitenkin potentiaalia syvällisesti muuttaa ajatteluamme mielenterveysongelmien rakenteesta ja ohjata tutkimusta hedelmällisempään suuntaan. Tutkijat myös korostavat sitä, että kyselytutkimusten mukaan suuri osa ammattilaisista soveltaa nyt jo verkostomallin kaltaista ajattelua käytännön työssä. Teoria ei myöskään vaadi minkään uuden tiedon hyväksymistä, koska se ei varsinaisesti ota kantaa psykiatristen ongelmien syntymekanismeihin, vaan niiden luonteeseen.

Mallin mukaan, jos ajattelemme psykiatriset oireet keskenään vuorovaikuttavana verkostona, emme tarvitse esimerkiksi sairautta nimeltä ”masennusoireyhtymä” selittämään sitä, miksi siihen liittyvät oireet esiintyvät usein yhdessä. Samasta syystä eri sairaudet usein kasaantuvat samoilla ihmisillä: Unettomuus voi masennuksen lisäksi johtaa ahdistuneisuuteen, pahimmillaan jopa psykoottisiin oireisiin. Jotkut taas yrittävät hoitaa unettomuutta päihteillä, joka voi johtaa riippuvuuteen. Tästä syystä rajat psykiatristen sairauksien välillä eivät ole todellisia, koska nekin vuorovaikuttavat keskenään.

Verkostomalliin sopii myös se, että monet hyvin erilaiset tekijät altistavat samoille mielenterveysongelmille. Yhdellä masennuksen voi laukaista lapsuuden traumoista jäänyt häpeän ja riittämättömyyden tunne, toisella vaikkapa lääkityksen aiheuttama unettomuus, kolmannella taas ongelmat sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Syytekijöillä ei ole välttämättä mitään yhteistä, vaikka näkyvät oireet olisivat samat. Mallin logiikkaa seuraten, oleellista ei ole tehdä ”oikeaa diagnoosia”, vaan yksilöllisesti ymmärtää potilaan oirekuvaa ja sen kehitystä, ja sen kautta puuttua oleellisiin ongelmakohtiin.

Mielestäni hienointa mallissa on kuitenkin se, että se auttaa hahmottamaan psykiatrisia sairauksia –ei niinkään pysyvinä entiteetteinä tai ihmisen ominaisuuksina– vaan jatkuvasti muuttuvina ja vuorovaikuttavina prosesseina, jotka ovat riippuvaisia sekä sisäisistä ominaisuuksista, että elämäntilanteista, ihmissuhteista, taloudesta, kulttuurista, ja lukemattomista muista ulkoisista tekijöistä.

Huomautus: Verkostomalli on uusi ja tällä hetkellä vain tutkimuskäytössä. Olemassa olevat diagnoosijärjestelmämme ovat edelleen mielestäni hyödyllisiä, varsinkin jos niihin suhtautuu apuvälineenä, eikä ehdottomana auktoriteettina.

Lähteet: 

Lämmin suosittelu Slate Star Codex -blogille, joka innoitti kirjoittamaan aiheesta.

http://slatestarcodex.com/2016/12/14/ssc-journal-club-mental-disorders-a...

1. Goldberg, D. The heterogeneity of "major depression". World Psychiatry, 2011

2. Krueger R. The structure of common mental disorders. Arch. Gen. Psychiatry, 1999

3. Cross-Disorder Group of the Psychiatric Genomics Consortium. Identification of risk loci with shared effects on five major psychiatric disorders: a genome-wide analysis. Lancet, 2013

4. Green et al. Childhood adversities and adult psychiatric disorders in the national comorbidity survey replication I: associations with first onset of DSM-IV disorders. Arch. Gen. Psychiatry, 2010.

5. Hyman & Fenton. What Are the Right Targets for Psychopharmacology? Science, 2003.

6. Nuijten et al. Mental disorders as complex networks: An introduction and overview of a network approach to psychopathology. Clinical Neuropsychiatry, 2016

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

7Suosittele

7 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (12 kommenttia)

Käyttäjän StefanTallqvist kuva
Stefan H. Tallqvist

=
Uusin viitteesi taitaa olla Michèle B. Nuijten kirjoittama juttu.:

https://mbnuijten.com/

I am a PhD student at Tilburg University. My research focuses on meta-science, including topics such as replication, publication bias, statistical errors, and questionable research practices.

I am part of the Meta-Research Center at Tilburg University:
http://metaresearch.nl.

http://www.clinicalneuropsychiatry.org/pdf/borsboo...

Käyttäjän Janikajanoja kuva
Jani Kajanoja

Juu, olen tuohon paperiin viitannutkin aivan lopussa :)
edit: kas, mutta linkki puuttui.

Käyttäjän OPM kuva
Jani Virta

Hyvä ja mielenkiintoinen kirjoitus.

Mielenterveysongelmien hoidossa nähdään yleensä ensisijaisena vaihtoehtoina lääkkeet ja niitä pidetään kovin oleellisessa roolissa. Mutta nehän hoitavat tai voivat hoitaa oireita. Todellinen syy saattaa olla jokin muu kuin kemiallinen epätasapaino aivojen välittäjäaineissa. Otetaanpa kuvitteellinen esimerkki:

Mielenterveysongelmista kärvivä naispotilas jolla on miehenään psykopaattisia piirteitä omaava väkivaltainen narsisti. Riippumatta siitä kuinka paljon hän syö masennuslääkkeitä, neurolepteja ja rauhoittavia niin mies kotona on silti väkivaltainen ja henkistä kärsimystä aiheuttava. Onko lääkkeistä todellista hyötyä vai olisiko oikea ratkaisu päästä turvallisesti tuosta äijästä eroon. Itse suosin jälkimmäistä vaihtoehtoa. Jos ihmisen elinolosuhteet ovat mahdottomat niin ei lääkkeet auta niihin. Ei naisen syömä lääkitys lopeta miehen väkivaltaisuutta ja henkistä väkivaltaa mutta tämä väkivalta aivan varmasti sairastuttaa tämän naisen.

Jos on ongelmia parisuhteessa niin eivät ne ongelmat katoa lääkkeitä syömällä, ehkä turtuminen auttaa mutta perusongelma on taustalla.

Jos tekee töitä liikaa niin liika on aina liikaa. Ihminen ei ole kone ja psyykelääkkeillä, kofeiinilla tai laittomilla piristeilläkin tulee raja vastaan ja ihminen uupuu.

Lääkkeet ovat halpa ja helppo tapa yrittää korjata ongelmia mutta pitäisikö korjata ensin jotain muuta kuin aivojen kemiallinen epätasapaino.

Käyttäjän Janikajanoja kuva
Jani Kajanoja

Samaa mieltä, tosin puolustukseksi voi todeta, että useimmiten (toivottavasti) psykiatritkin pyrkivät kyllä ottamaan huomioon myös olosuhteet ja hoitamaan niitä. Ongelmana on, ettei lääkäri voi pakottaa hakemaan eroa väkivaltaisesta puolisosta; tai antamaan parempaa työpaikkaa rasittavan tilalle. Paljon mielenterveysongelmia pahentavia tekijöitä löytyy yhteiskunnan rakenteista ja kulttuurista (esim. taloudellinen eriarvoisuus, köyhyys, työolosuhteet), joihin on äärimmäisen vaikeaa tai mahdotonta vaikuttaa vastaanotolta käsin...

Käyttäjän OPM kuva
Jani Virta

Ehkä tarvittaisiin uusia ratkaisukeskeisiä hoitomalleja joissa potilasta itse kannustettaisiin ja ohjattaisiin laittamaan elämänsä asiat kuntoon ja suhtautumaan asioihin eri tavalla ja opettelemaan uusia asioita ja ratkaisumalleja. Tämä on tietysti erittäin vaikeaa ja taloudellisesti kallista. Myöskin resurssit ovat riittämättömät.

Kukaan muu kuin ihminen itse ei voi laittaa elämäänsä tasapainoon ja hallintaan. Muut voivat olla kyllä apuna mutta itse sen elämänsä ja "päänsä" kanssa tarvitsee pärjätä.

Myös hoito pitäisi ehkä "räätälöidä" nykyistä paremmin ja miettia että mitä potilas oikeasti tarvitsee ja mikä auttaa potilasta. Nykyisinhän tähän ollaan jo siirryttykin kun esimerkiksi tehosteton avohoidon yksiköt ovat hakeneet toimintapojaan. Sairaalapaikat ovat paljon vähentyneet mikä on osaksi hyväkin että on pakko luopua "säilytyspaikkasysteemistä" ja kehittää oikeasti toimivia ratkaisumalleja ja menetelmiä. Otetaan mielikuvituksellinen esimerkki siitä mitä tarkoiten:
Vaihtoehto A: Potilas on 3 kuukautta sairaalassa koska ei pärjää välillä kotioloissa, tekemättä juuri mitään ja laitostuu (mielisairaalalla tuppaa vain olemaan laitostuttava ja tylsistyttävä vaikutus ihmiseen). Tietysti hän käy terapioissa yms.
Vaihtoehto B Potilas käy matalan kynnyksen tehostetussa avohoidon yksikössä tarvittaessa (esimerkiksi päivisin, yöpyy tilapäisesti tms.) ja yrittää ensisijaisesti olla suurimman ajan kotioloissa. Mitä nyt tietysti päivisin tekee jotain.

Itse suosisen malli B:tä ja sitä että hoitoa tai "yöpymispaika" olisi tarvittaessa saatavilla ja keskitytään tuettuun kotona pärjäämiseen sen sijaan että säilytetään varmuudeksi 3 kuukautta osastolla saamatta mitään todellista hyötyä aikaiseksi.

Käyttäjän MikkoAhola kuva
Mikko Ahola

Mihin diagnoosia oikeastaan tarvitaan? Tietenkin sairauslomatodistuksiin tai eläkepapereihin pitää jotain kirjoittaa.

Voidaan myös ajatella, että jos on tilastollisesti kerätty dataa väestöstä, niin tiettyjen oireiden esiintymisestä sitten voidaan tilastollisesti ennustaa yksilön tulevaa kehitystä ja oirehdintaa. Näin voidaan esimerkiksi siitä tiedosta, että yksilöllä on kuuloharhoja, tehdä päätelmiä potilaan tulevasta kehityksestä.

Ennemmin, kuin diagnoosia, psykiatri, psykologi tai psykoterapeutti tarvitsisi tietoa siitä, millä tavoin asiakkaan ahdistusta, masennusta tai muuta oirehdintaa voidaan lievittää. Tällöin asiakkaan oireet ovat ongelma, ja hoito on ongelmanratkaisua.

Psykiatrista tietoa voidaan verrata muuhun tieteelliseen tietoon. Nykyisin tieteellisen tiedon nähdään syntyvän tarpeista, on jokin ongelma, johon tarvitaan luoda uutta tietoa, jotta ongelma voitaisiin ratkaista uudella tavalla. Psykiatrisen tiedon voi siis nähdä rakentuvan siitä käytännön työstä, jota psykiatrit tekevät helpottaakseen asiakkaidensa oireita. Jos työ on yksilöllistä ongelmanratkaisua, jossa jokaiselle potilaalle haetaan oma ratkaisumallinsa, niin tarvitaanko tällaisessa työssä diagnoosia, vai olisiko parempi, että jokaisen asiakkaan ongelmat kuvattaisiin konkreettisesti ongelmina. Diagnoosin korvaisi siis psykiatrin kokonaisvaltainen käsitys siitä, miksi asiakkaalla on erilaisia oireita, kuten ahdistusta ja masennusta.

Käyttäjän StefanTallqvist kuva
Stefan H. Tallqvist

”Statcheck” :

Nuijten on ilmeisesti kehittänyt ohjelmiston, joka löytää todennäköisyyteen liittyviä virheitä tieteellisistä julkaisuista. Siihen se menee; eivät professorit itse ehdi tarkista kaikkia julkaistavia tieteellisiä julkaisuja.

“American Psychological Association Style Guide has a very specific format for reporting statistical results, listing the p-value next to the reported test statistic. Statcheck also attempts to detect if the surrounding language mentions a "one-sided" or "one-tailed" test and calculates the p-value in R accordingly (although this process isn't perfect). Anyone can use statcheck by uploading a PDF or HTML version of their paper to the statcheck web application, or by using the statcheck function within R directly.”

http://blog.revolutionanalytics.com/2016/10/statch...

October 05, 2016
Statcheck: an R package to check statistical results in psychology papers
That's why Michèle B. Nuijten, a PhD student at Tilburg University, created the R package statcheck. Given a paper to be published in a psychology journal, statcheck searches for statistical results from …

Käyttäjän hannuaro1 kuva
Hannu Aro

Suomessa väitetään tuulivoimaloiden infraäänien vaikutusten alla eläviä ihmisiä, lapsia, nuoria ja vanhoja ihmisiä mielisairaiksi, kun on valituksia ja sairastumisia tullut aina vaan enemmän, mitä enemmän tuulivoimala-alueita rakennetaan lähelle asutusta. Mikä tässä mättää, muualla maailmassa jatkuva, kellon ympäri jatkuva melu tiedetään olevan ihmisen elimistölle vaarallista. Suomessa se pyritään kieltämään ja pilkataan sairastuneita naureskelemalla ettei sellainen kuulumaton ääni edes olisi olemassa. - Mutta kun se on totta!

http://www.motherjones.com/environment/2016/12/cit...

Mariana Alves-Pereira puhuu selkeästi (tekstitys videolla valinnainen, myöskin suomeksi) ja tuo selkeästi esille tämän ongelman, että matalataajuista melua ei mitata kun käytetään dB(A) suodatettua mittaustapaa. dB(A) kehitettiin mittaamaan melua, jonka tarkoitus on mitata ihmiskorvin kuultavaa melua. https://www.youtube.com/watch?v=l5BV8QSR2Ic&featur... Julkaistu 2.1.2017

Lecture about low frequency noise and infrasound and its effects on health, by Professor Mariana Alves-Pereira. Held in Gram, Denmark on the 14.12.2016.

Hilkka Kärkkäinen

Jos diagnoosia ei välttämättä aina tarvittaisikaan, mahdollistaisi se mielen sairauksien hoidon ilman stigmaa. Tästä hyvänä esimerkkinä on Länsi-Lapissa 1980-luvulla kehitetty ja maailmalla paljon huomiota saanut "Open dialogue model " alkujaan lähinnä psykoosien hoidossa. Avoimessa dialogissa hoitoon otetaan mukaan perhe/sosiaalinen verkosto eikä diagnoosia välttämättä tehdä lainkaan. Taustalla on ajatus että psykoottiset oireet eivät välttämättä olekaan sairauden oireita vaan keino selviytyä järjettömästä traumaattisesta kokemuksesta - eli järkevä reaktio järjettömiin tapahtumiin/ olosuhteisiin. Avoimen Dialogin tärkein konsepti on läpinäkyvyys: mitään päätöksiä potilaan hoidosta ei tehdä sosiaalisen verkoston kokousten ulkopuolella ja hoitohenkilökunta kesustelee verkostokokouksissa avoimesti tekemistään huomioista. Olen saanut paljon kysymyksiä tästä menetelmästä vuosien varrella edustaessani GAMIAN-Europe potilasjärjestöä eri tilaisuuksissa ja menetelmää olisi syytä levittää myös muualle Suomessa.

Käyttäjän ialybr kuva
Juhani Heiska

Tähän kiintoisaan kirjoitukseen liittyen olen kirjoittanut uuden plogin tänään.

Käyttäjän RaulSoisalo kuva
Raul Soisalo

Kiitos. Tämä on ehdottomasti parhaiten jäsennetty juttu aiheesta aikoihin. Kannattaa lukea ajatuksen kanssa!

Käyttäjän PetriKaroskoski kuva
Petri Karoskoski

Lääkärin ammatti on arvostetuin ammatti Suomessa. Psykiatrit saavat osansa "hengenpelastajalääkärien" arvostuksesta. Ammattikunta on etuoikeuksineen kuin valtio valtio valtiossa. Psykiatrian kehitys ei ole pysynyt muun lääketieteen vauhdissa. Psykiatrian ja psykiatrien valta-asema on joiltakin osin tulppa mielenterveysongelmien hoitomuotojen laaja-alaisessa kehittämisessä, aito moniammatillisuus ei toimi. Muut ammattikunnat jäävät lääkärien valta-aseman varjoon.

Tuore Hulluus kylässä -dokumentti herätti ajatuksia. Yksi pitkäaikaispotilas kuntoutus tai "parani" kun sai ison kalan, toinen kun voitti hiihtokilpailut. Tämä oli liikunnanohjaajan vaikutusta. Päivi Rissanen kuntoutui tieteellisen työnsä (ja kokemustoiminnan) kautta toivottamasta tapauksesta tohtoriksi ja alan arvostetuksi toimijaksi. Lehdet ovat kirjoittaneet italialaislääkäri Marcello Chiramberron pastakoneesta. Ruuanlaiton ympärille kokoontuva potilasryhmä alkoi kuntoutua Peijaksen sairaalassa. Varsinainen hoito näyttää opettavan potilaana olemista ja todelliset läpimurrot kuntoutumisessa saavutetaan usein "ulkopsykiatrisin" keinoin.

Mielenterveyslaki sanoo alan palveluista, että niitä voi käyttää vain lääketieteellisin perustein todettujen sairauksien ja häiriöiden hoitoon. Jos neljän erityslapsen yksinhuoltajaäiti uupuu ja masentuu, niin onko kyseessä lääketieteellisin perustein nähtävä sairaus vai vaikean elämäntilanteen aiheuttama voimien loppuminen? Apua on vaikea saada ilman lääketieteellistä diagnoosia. Onhan toki sosiaalityö. Voisiko olla mahdollista todeta laaja-alainen psykososiaalisen tuen tarve kaikkinen mahdollisine tukimuotoineen ilman tieteellisen psykiatrian diagnoosia, kun se joissakin tapauksissa on aivan ilmeinen tosiseikka. Mutta ei niinkään lääketieteen tontille kuuluva vyyhti.

Psykiatrialla on toki omat ansionsa. Arvelen silti, että kuntoutujia hyödyttävien uusien ennakkoluulottomien ja kokonaisvaltaisten hoito- ja tukimenetelmien kehittäminen vaatisi aitoa moniammatillista yhteistyötä, jossa mitään näkökulmaa ei nostettaisi itsestäänselvänä muiden yläpuolelle. Ei myöskään lääkärikunnan ehdotonta valta-asemaa (ja lääketeollisuuden omia etujaan palvelevaa rahoitusmandaattia).

Omaa alaansa terveen kriittisesti katsovia psykiatreja saisi olla enemmän. Hieno kirjoitus, Jani. Oma kirjoitukseni on tarkoituksellisen provosoiva ja mutkat suoriksi vetävä, mutta toivoakseni myös ajatuksia herättävä. Aitoa auttamisen halua ei alalta puutu.

Käyttäjän SeppoKullervoLind kuva
Seppo Lind

Tuohon alun anekdoottiin kuuluu vielä se neljäs vaihtoehto eli patologi osaa kaiken ja tietää kaiken, mutta se on liian myöhäistä ;-)

Toimituksen poiminnat